Kohtalon yhtälö

Kohtalon yhtälö

Business + fanitus eivät ole yhtälö, kuten eivät ole raha + rakkauskaan. Kummallista etteivät businessmiehet ikinä opi tätä, vaikka se on laskennallisesti osoitettavissa.

Herra poikani Rymy tutki muutama vuosi sitten Englannin Valioliigan neljän suurimman joukkueen businesta ja havaitsi muun muassa: Joukkueen kannattavan toiminnan edellytyksenä on fanien uskollisuus ja siihen liittyvä kulttuuri.Fanien uskollisuuden säilyttäminen edellyttää pääsylippujen ja fanituotteiden hintojen kohtuullisuutta  (S&P).

Fanitus ja lojaalisuus osoitetaan julkisesti osallistumalla matseihin ja hankkimalla fanituotteita. Business perustuu fanien vapaaehtoisesti joukkueelle syytämään rahaan, vasta sen päälle voidaan rakentaa sponsoroinnit ja televisiointioikeuksien myynti. Businekselta putoaa pohja, jos tähän fanin ja joukkueen väliseen herkkään suhteeseen puututaan.

Talous on myös kulttuuria, torilla tavataan. ”Torilla on vilinää, torilla on kilinää – joku vielä lisää toi…” (Juice: Kuopio tanssi ja soi). Business on osa kulttuuria ja kulttuurin tuottajat ansaitsevat ja tekevät businesta. Taiteilija ja käsityöläinen saavat myös rahansa faneilta ja vapaaehtoisilta antajilta; joku kauppaa Internetin virtuaalitorilla tuotteitaan ja palvelujaan ja toinen soittaa torilla ja tienaa palkkionsa maassa lojuvaan hattuun.

On taloutta, joka kasvaa ja versoo, tuottaa uutta siementä. Jotkut versot leikataan vuosittain jotta uutta kasvua voisi syntyä ja kasvi vahvistuisi. Syksyllä osa kasveista kuolee. Sitä se kasvu on. On tappioita ja voittoja kentällä ja taloudessa.

Kohtalon etymologia eli sanan alkuperä on ”se kohta joka kullekin saaliista kuuluu”. Kohtalo ei ole kaikille saman kokoinen, mutta se on kohtuullinen. Suomenkieli on kuin jumalien puhetta!

Jotta saisi tolkkua tähän nykyiseen markkinameininkiin, voisimme alkaa uhrata näille jumalille, antaa osan ajasta omaan ajatteluun. (Kevätuhrin aika siis…)

Uhri on muuten aina vapaaehtoinen, se annetaan muiden puolesta. Jos joku uhraa minut tai sinut tai kansallisen omaisuuden tai kulttuuriperinnön tai sanotaan vaikka kokonaisen kansan – hän kuuluu niihin ikivanhoihin veriveljiin, joiden me aina sukupolvesta toiseen annamme sössiä koko ihmiskunnan asiat, ja luonnonkin. Että tässä.

terveisin Ullis

P.S. En mainitse tässä jutussa kuuluisia tiimipelaajia Ollila, Kallasvuo, Lilius, Vehviläinen, Sarasvuo jne. Tai muutamia uutisia tältä viikolta: Kreikan perintö on markkinoilla myynnissä polkuhintaan, USA:ssa asuvat intialaiset haluavat prosentit kaikista joogapalveluista, joita maailmalla myydään.

Lukemista: Eero Ojanen: Kohtuudesta ja kohtuuttomuudesta. Must. Helsinki: Kirjapaja, 2004

http://www.teosofia.net/filosofia/ojanen_hyvyys.htm

Kuvat:

  • Leijonat ja Canal +,  kuvasi Ullis Kaisaniemen metroasemalla viime viikolla ( terveisiä Erkki Halkalle, my favourite boylle)
  • Kari kuvasi meidän pojat Arsenalin kotimatsissa joulukuussa 2011
  • Vuosaaren Mustankiven puiston liljat katsovat toukokuista aamuaurinkoa
Mainokset

Menneitä ja tulevia

Menneitä ja tulevia

Tein tänään aamupäivällä, kuten jokaisena viikonloppuna, Hesarin ristikkoa. Rakastan sitä ja sen laatijaa Aulista, jolla on omituinen huumorintaju ja usein kantaaottavia ja ajankohtaisia vihjeitä. Ylärivissä oikealla vaakaan oli vihje: ”Eila”. Siihen muodostui ratkaisuksi RASILA.  Ihmettelin itsekseni ääneen, jolloin herra puolisoni (joka täyttää tänään 63 v) sanoi sohvaltaan:

”Eilan kuolinilmoitus on tänään  lehdessä”.

Olen Eila Rasilalle kiitollinen monesta matkailualan opista. Minut valittiin Matka Rasilan bookingvirkailijaksi keväällä 1977 ja ohitin muut hakijat, koska tähtimerkkini on Härkä. Eila valitsi henkilökunnan muun muassa yhteensopivien horoskooppimerkkien mukaisesti. (Tämä ei ole harvinaista millään alalla – ennustukset ja visiot ovat lähellä toisiaan ja yhtä usein oikeassa tai väärässä.)

Kuva: Ullis ja Tiina Bosnjak Matka Rasilan Lönnrotinkatu 14- toimistossa 1979.

Matka-Rasila oli pieni matkatoimisto, jossa Eila toteutti unelmaansa ja tuotti laadukkaita matkoja hyville asiakkaille. Kohteista tärkein oli Nizza, jonne lennettiin Finnairin Super Caravellella lauantaisin. Aikataulu oli hyvä: jos koneeseen jäi tyhjiä paikkoja, henkilökunta pääsi lentämään edestakaisin Helsingistä Nizzaan saman päivän aikana, syömään siihen aikaan vielä kohtalaiset Finnairin charter-cateraukset, ostamaan Nizzan kentältä mitä milloinkin,  juustoa, kukkia, hilloa ja hedelmiä – ja hankkimaan tietysti tax freet. Silloin kaikki polttivat tupakkaa. Mietoja alkoholijuomia sai tuoda litran ja väkeviä 0,75 litraa. Muita kohteitamme Matka-Rasilassa olivat Euroopan pääkaupungit, varsinkin Lontoo, Tunisia, kiertomatkat ja talvella Teneriffa ja uutuuskohteena Lanzarote.

Matka Rasilassa oli töissä pääosin naisia ja toimistot sijaitsivat Unioninktu 32:ssa  SYP:n talossa ja Lönkka 14:ssa, Auto Jalosen vieressä.  Meillä oli tsupparirouva nimeltään Munther eli Muntti, joka kuskasi lippuja postiin ja asiakasmatkatoimistoille. Silloin liput kirjoitettiin käsin, booking-kortit olivat pyöreän työpöydän keskellä hyrrässä ja varaukset tehtiin lyjykynällä ja peruutukset kumilla.  Pöydän ympärillä istuimme minä, Variksen Pirjo ja Forsténin Leena. Pirjo on tehnyt pitkän uran Finnairissa ja Leenasta kuulin viimeksi, kun olin ”revisaamassa” Pan Am-vainaan lippuja Autotalon kymmenennessä kerroksessa. Leena oli PA:n tilitysvastaava. Meillä on varmasti tänään samanlaiset fiilikset Eilan poismenon johdosta.

Muntti toi joskus poksahtavaa tai punaista Hallituskadun Alkosta, kun päästiin break evenin yli ja saatiin myyntitavoitteet täytettyä. Eila ei pihtaillut.

Työ neuvoo tekijää

Matkailualan oppia 1970-luvulla sai Suomessa vain töissä. Matkailuala oli nuori ja kasvoi valtavasti. Osa matkatoimistoissa työskentelevistä virkailijoista ei ollut kiinnostunut esimerkiksi palkankorotuksista, koska alan edut olivat merkittävät: ilmaisia matkoja oli tarjolla, tavallinen tyttö pääsi lentämään business-luokassa maanosien välillä, näkemään eksoottisia matkakohteita, juomaan ilmaista gin tonicia ja kietomaan Hermés -huivin kaulaansa. Minä tulin töihin matkatoimistoon suoraan Savonrannan kirjastosta.

Läntinen maailma vaurastui, Suomessa meni hyvin 1970 – 1990-luvun alkuun saakka. Ihmisten vapaa-aika lisääntyi ja matkailu demokratisoitui, melkein kaikki alkoivat matkustella.

Maailmalla siviili-ilmailun käyttöön rakennettiin uusia suuria ja tehokkaita konetyyppejä ja koneet piti täyttää asiakkailla. Tähän tarvittiin tehokkaat varausjärjestelmät ja yhtenevät dokumentaatiostandardit. Standardit lisäsivät lentoyhtiöiden varmuutta saada asiakkailta rahansa pois tehokkaasti  ja matkatoimistot olivat lentoyhtiöille edullisin jakelutie. Matkatoimistovirkailijoille tarvittiin kuitenkin lisää koulutusta, jotta asiat sujuisivat mutkattomasti, joten kansainväliset matkatoimisto- ja ilmailujärjestöt IATA ja UFTAA alkoivat kouluttaa matkatoimistoväkeä kaikkialla maailmassa yhtenäisin kriteerein. Eila Rasila maksoi minulle IATA-UFTAA koulutuksen ja sillä paperilla on ollut minulle paljon arvoa.

Matkailu-urani alkuaikoina pääsin myös silloin tällöin oppaaksi. Ensimmäinen keikkani suuntautui Itsenäisyyspäivänä 1975 Leningradiin Elanto-lehden lukijamatkan matkanjohtajana.

Nyt noista ajoista on kulunut lähes 40 vuotta.

Suomen Opasliiton liittokokous Lahdessa 14.4.2012

Osallistuin eilen SOL:n liittokokoukseen Lahdessa ja kuuntelin kokousväen kannanottoja opastus- ja matkailualasta sekä Anu Nylundin ansiokkaan esityksen matkailupalvelujen muotoilusta. Anu on käynnistänyt ja johtanut Suomen matkailuammattilaisten yhteisen pukuprojektin kulkua.

        

On hienoa olla opas, myös saunaopas. Opas on palveluketjun huipulla.

Kokouksessa esittäytyivät myös uudet SOL:n puheenjohtajaehdokkaat, Hilkka Kangastie Pohjois-Suomesta, IsmoVaris Itä-Suomesta ja Ritva Laaksovirta Helsingin ja pääkaupunkiseudun ehdokkaana. Lyhyet esittelypuheenvuorot eivät vielä linjanneet ehdokkaiden kannattamaa toiminnan suuntaa kovin selkeästi, joten nyt on hyvin aika keskustella esimerkiksi Facebookissa liiton toiminnan kehittämisestä ennen syksyn valintakokousta. Ritva Laaksovirta ehti kuitenkin ottaa esille merkittävät asiat: tietotekniikan tehokkaan hyödyntämisen, oppaiden edunvalvonnan tehostamisen ja liiton aktiivisen osallistumisen matkailualan kehittämiseen.

Samassa veneessä

Edunvalvonta on paljon muutakin kuin joka toinen vuosi käytävät palkkioneuvottelut incoming -matkatoimistojen kanssa.

Suomen matkailustrategia määrittelee painopisteet alan kehittämiselle. http://www.tem.fi/files/27053/Matkailustrategia_020610.pdf

Alan yritysten ja ammattilaisten toivotaan kehittävän omaa toimintaansa strategian mukaisesti; soutamalla samaan suuntaan päästään tavoitteisiin – tai ainakin jonnekin. Olemme samassa veneessä, toimimmepa sitten opettajana, tour operatorina tai oppaana. Meille ei tule asiakkaita opastettavaksi, ellei koko se palveluprosessi tai palvelujen muotoiluketju, jonka Anu eilen esitteli – toimi.

Tämän vuoksi esitän, että keskustelisimme, miten voisimme

  • kehittää suomalaisia matkailutuotteita
  • kehittää suomalaisten matkailutuotteiden saatavuutta ja matkailukohteiden saavutettavuutta
  • tasoittaa kausivaihteluista aiheutuvaa kysynnän vaihtelua
  • kehittää matkailualan ammatillisia taitoja
  • kehittää palvelumuotoilun osaamista
  • kehittää Suomi-kuvaa

Oppaat voivat olla aktiivisia ja valita alalta ne yhteistyökumppanit joiden kanssa homma lähtee käyntiin. Aluksi voidaan Helsingissä tehdä näin, kuten Tarja Sorsa eilen sanoi:

”Me voidaan parantaa oppaiden näkyvyyttä Internetissä, jotta halukkaat saavat palvelunsa markkinoille ja tää me voidaan tehdä mahdollisimman tehokkaasti!”

aika, paikka, valo

Tässä näkyy Torpparinmäen kehäkukkapelto (Calendula officinalis). Kuvan otti Kari, vuonna 2005

Olen kirjoitellut jonkin verran fiktioita. Ainoa kaunokirjallinen tuotokseni on julkaistu Loviisan Laivasillan lyhtypylväässä. Kun löydän sen kuvan, postaan tänne blogiin.

Ajattelin aloittaa fiktion kertomisen eräästä Paratiisi-vierailusta, jossa Alkuliskon poikanen söi calendulan terälehtiä. Se oli vilustunut eikä sen vuoksi  saanut metsästää punkkeja.

… kun hän oli aikansa näpytellyt Paratiisin puutarhurin työhuoneen tietokonetta, klikkaillut elämiä ja kuolemia ja menneisyyttä ja tulevaisuutta, näytöllä oli valtava määrä erilaisia ja erivärisiä kirkkaita pisteitä. Hän ei enää pysynyt kärryillä ja päätti pitää tauon. Hän nousi ylös tuolista ja asteli sivuhuoneeseen. Pöydällä oli papereita ja kansioita. Paksun herbaarion päällä lepäili pieni alkuliskon poikanen. Se hengitti nopeasti ja katseli vihreillä silmillään. Hän otti sen käteensä ja rapsutti sen suomuista selkää.

– Minulla oli kuumetta, se sanoi pienellä äänellä. – Mutta nyt olen terve. Voisitko viedä minut kasvihuoneeseen?

Hän otti liskon kämmenelleen ja käveli puutarhurin kirjaston läpi suurten lasiovien kautta kasvihuoneisiin. Ilma oli kosteaa ja tuoksuvaa. Suurista puista ja köynnöksistä tipahteli vettä. Kiiltävälehtinen gardenia oli täydessä kukassa ja sen tuoksu riippui kermaisena pilvenä sakeassa ilmassa.

– Miltäs kasvihuoneilma tuntuu? Joko voit paremmin? hän kysyi alkuliskolta.

– Kyllä kiitos, se pihisi. – Minulla on ollut vähän flunssaa ja puutarhuri toi minut hoitoon, mutta en jaksanut enää lepäillä siellä terraariossa, vaan kiipesin pois ja lähdin etsimään jotain lämmintä tilaa.

– Meidän pitää kuitenkin varmistaa puutarhurilta, että saat jo lähteä, hän sanoi. – Oletko saanut kaikki lääkkeesi?

– Olen kaksi päivää syönyt pelkkiä calendulan terälehtiä ja nyt pari paarmaa tai punkkia kelpaisi paremmin, se sanoi

– Okei, mennään etsimään puutarhuri.

He kulkivat suurten ja pienten ruukkujen reunustamia käytäviä ja katselivat kasveja. Alkulisko lepäili hänen kauluksellaan ja vahti terävillä silmillään sopivaa hyönteisateriaa.

Puutarhuri löytyi viileästä huoneesta. Hän oli apulaisineen sitomassa kukkineiden narsissien ja tulppaanien lehtiä siisteille, löysille solmuille. Sipulikasvien kukinta oli jo ohi ja suuret pöydille sijoitetut lavat olivat täynnä uutta kukintoa varten ravintoa kerääviä amarylliksia, tulppaaneja, narsisseja, helmililjoja ja krookuksia. Lajeja oli valtavasti.

– Tämä alkuliskon poikanen tuntee itsensä jo terveeksi, ainakin ruokahalu on parantunut, koska se haluaa jo vaihteeksi paarmoja, hän sanoi puutarhurille.

– Vai niin, sinä luikahdit ulos terraariosta, sanoi puutarhuri. – Tulepas tänne!

Puutarhuri otti liskon kämmenelleen, kellisti sen selälleen ja paineli sormella hopeista mahaa.

– Täällä taitavat asiat olla jo kunnossa, annapas kun kuuntelen sitä hengitystä.

Puutarhuri nosti liskon korvalleen ja kuulosteli.

– Ei siellä enää pihise, hän sanoi. – Ja silmät ovat ihan kirkkaat. No, alahan vilistää sitten töihisi, mutta tule takaisin, jos olo tuntuu kurjalta, hän kehotti. – Ja lepäile välillä jossain lämpimässä paikassa, ei ole mihinkään mitään kiirettä. Paarmoja riittää ! hän huusi vielä perään, kun pikkueläin livahti vikkelästi sipulihuoneen ikkunan raosta ulos.

Hän jäi katselemaan sipuleiden hoitoa. Puutarhuri kysyi, oliko hän edistynyt opinnoissaan.

– Pidän vähän taukoa, koko koneen näyttö on nyt niin täynnä pieniä valopisteitä, etten saa mistään selvää ja  olen vasta lehtivihreän parissa, ajoin verenkuvan juuri kovalevylle ja jatkan kohta taas, hän sanoi.

– Niin, sieltä alkaa vähitellen näkyä paljon enemmän, kuin olet kuvitellutkaan näkeväsi…puutarhuri sanoi.

Hengitystä puun kanssa

Mirjan Metsäkellintä

Kävin pari viikkoa sitten Nylanderin Mirjan hengityskoulussa Villa Svalvikissä, Helsingin Jollaksessa.

Totuuden henki puhalsi kylmästi pohjoisesta, mutta istuimme lämpimässä Villan verannalla ja katsoimme kuinka kevätvärit vaihtelivat Suomenlahden ohentuvalla jäällä. Kallahden selän toisella puolella erotin Vuosaaren kotirannan.

Minä löysin sieltä Jollaksen rantametsästä ison männyn, joka heti ymmärsi, kuinka kipeä selkä minulla oli. Nojasin puuhun mukavasti ja se lämmitteli juuri oikeaa kohtaa selässäni ja minä yritin hengittää annettujenohjeiden mukaisesti.Mirjan koulun ja tuotteen oikea nimi on Metsäkellintä. Se on laaja kokonaisuus johon kuuluu muutakin kuin hengitysharjoituksia. Mirja on luonto- ja maaseutumatkailun ammattilainen, metsäalan oppinut ja suunnittelee metsästä väitöstä.

Olin naamioitunut karhumuoriksi, jotta puu ei pelästyisi.

Me tutustuimme Mirjan kirjaan Metsäkellijän vuodenkierto, jossa kuun kierron mukaisesti 13 luvun verran on ohjeita metsäluonnon ja itsensä ymmärtämiseksi. Jokaisessa luvussa lukija kirjoittaa yhden sivun ja toteuttaa harjoituksia, eli ”kyllittelyjä”,  oppii sanomaan kyllä. Mirjan ajattelu perustuu myöntymiseen, suostumiseen ja kiitokseen. Kyllittelyllä sanotaan kyllä joillekin asioille, jotka omassa ajattelussa tukkii ajatuksen ja asennoitumisen teitä. Muuhun positiivisuusopetukseen verrattuna Mirjan Metsäkellinnän keskeisin osapuoli on metsä.

Linkki Mirjan sivuille: www.metsamatkat.fi

Aamulla olin varautunut ja jännittynyt osallistuja, kritiikin kilpi suojeli sisintä ”älyä”. En vielä tiennyt mitä tulisi vastaan ja epäluuloani lisäsivät myös muutamien (mies-) ihmisten kommentit ”meet siis halailemaan puita! ”

Mutta opin kyllä kyllittelemään Mirjan koulussa ja opin lisää hengityksestä. Kirjoitin omaan Metsäkellintäkirjaani huhtikuun kyllittelysivulle näin:

”Kyyniset, kyiset kynnykset, yli ja pois. Opin tänään avoimen lämpimän asennon, puu antoi sen. Tekisi mieli laulaa. Tai kirjoitan sen. Kyllä on avoin. Hyväksyn. Annan olla. Harjoittelen kiitoskävelyä lisää. Sanan mahti. Ajatuksen voima.”

… joten jotain alkoi tapahtua minussa.

Puuskahduksia

Hengitys on ihmisen tahdonalaista toimintaa, jolla voi vaikuttaa omiin elintoimintoihin. Paniikissa henki salpautuu, vapautunut ihminen hengittää rauhallisesti, lihakset ovat levossa ja silmät kirkkaat ja näkevät. Ahdistunut ja kiireinen ihminen unohtaa hengittää. Rentoutunut ihminen ottaa tarpeeksi happea ja pystyy keskittymään työhön koko voimallaan.

Metsässä ihminen hengittää vapautuneesti ja oikein. Mirja opasti meidät metsään ja kertoi puiden sähkömagneettisen säteilyn tasapainottavasta vaikutuksesta ihmiseen. Opettelimme myös keskittymistä ja rentoutumista vanhan egyptiläistä perua olevan menetelmän mukaisesti.

Metsä on biotooppeja, puita, kasvi- ja eläinlajeja, kiintokuutiometrejä, rajoja, mustikoita ja mystiikkaa. Ystäväni tietokirjailija ja metsänhoitaja Juha Maasola on kirjoittanut kirjan Kirves (Maahenki 2009), joka alkaa näin:

”Alussa oli metsä, mies ja kirves…kuivat karikkeet ratisevat askelten alla. Auringon paahtamat neulaset tuoksuvat huumaavasti. Miehellä ei ole kiire. Hän malttaa odottaa sitä oikeaa. Ei ole helppoa nähdä puuta metsältä. Viimein hän löytää etsimänsä suuren petäjän ruuhen kovertamiseen. Mies tarttuu kirveeseen. Ensin hän tainnuttaa puun lyömällä sitä hamaralla juuren niskaan. Hakkuu voi alkaa….Sitten aihkin sisin risahtaa. Hakkaaja hellittää. Mies ja honka huojuvat kannoillaan kunnes runko rusahtaa. Oksat värisevät, latva vapisee. Puu kaatuu, latvus ruhjoo itselleen tilaa pikkuoksat ritisevät, pankaoksa parkaisee katketessaan, honka murisee ja murtuu.”

Juha on oikeassa. Evoluution korkein aste on ihminen, joka käyttää samanaikaisesti päätä, kättä ja työkalua. Näillä pystyy melkein mihin vaan , hyvään ja pahaan.

Suomalainen mies. Sanokaapa suomalaiselle miehelle ”metsä”, niin hänen katseensa muuttuu. Miehen metsäsuhteella ei ole paljoa tekemistä järjen kanssa, uskoisin että se suhde on erittäin monimutkainen salaisuus. Muistan nähneeni telkkarissa vuosia sitten kansalaiskeskustelutilaisuuden, jossa riideltiin Kainuun yhteismetsäalueiden hakkuista. Eräs mies käytti kovaäänisen puheenvuoron: ”Tässä asiassa vaan järkipuhe ratkaisee”. Hänen viestinsä oli ristiriitainen, toisaalta hän haki järkevää ratkaisua, ja toisaalta hän oli täynnä pyhää vihaa luonnonsuojelijoita kohtaan, täynnä rakkautta metsää kohtaan, sekaisin epävarmuudesta ja päätösten oikeellisuudesta ja silmät täynnä ahdistusta ja kyyneleitä. Ei ole helppoa toimittaa pyhiä toimituksia. Mutta kun muistaa hengittää ja sanoa kyllä, metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Se antaa sen mitä kukin tarvitsee.

Runoilija ja akateemikko Paavo Haavikko oli itsekin kuin ikihonka (tai hapan ja kriittinen etikkakurkku). Hän kirjoitti metsästä, omisti metsää, yritti ymmärtää metsää. Hän kirjoitti:

”Yksinkertaisia asioita pitää käsitellä

moniehtoisesti.

Metsää ei pidä käsitellä lainkaan, koska

metsä on meitä viisaampi ja moniehtoisempi.

Monimutkaisia asioita on käsiteltävä

yksinkertaisesti, jotta tasapaino säilyy.”

(Käytännön metafysiikka. 2001 Art House)

Britanniassa kokeiltiin metsäterapiaa saattohoitovaiheessa oleville syöpäpotilaille. Puihin ripustettiin riippumattoja noin parin metrin korkeudelle oksistoon. Potilaat keinuivat puissa lämpimään huopaan kiedottuina tuntikausia. Metsähoito vähensi potilaiden kipulääkityksen tarvetta 40 prosenttia.

Anjan puu

Kiitos Mirja, sinulla on ihana ja tarpeellinen Metsäkellintä-tuote. Minusta myös me asiakkaat edustimme potentiaaleja kohderyhmiä. Paikalla oli muun muassa luontosuhdetutkija, varhaiskasvattaja ja maanviljelyn ja maaseudun kehittäjä. Minä etsin ja opiskelen uusia asioita matkailupalvelujen kehittämiseksi.  Metsäkellintä-kirjan kieli saattaa olla vaikeaa joillekin opiskelijoille, joilla ei ole synnynnäistä savonkielen taitoa, kuten meillä. Kirja on kauniisti taitettu ja kuvitettu. Opeta Mirja kaikille meille metsähengitystä ja –kellintää.

Ehdotan kellintäpäivää Helsinki-oppaille ja kaikille Suomi-oppaille. Metsä vastaa.

Talvilomalla Helsingissä

Lapsenlapset olivat talvilomalla Helsingissä. Yllä olevassa kuvassa näkyvät säätilan muutokset viikon aikana: vasemmalla aurinko paistaa, mutta sininen tuuli puhaltelee Suomenlahdelta – oikealla satelee lunta ja räntää. Kuvan piirsi 6-vuotias Aino Asami, joka näkyy talon vasemmalla puolella keskellä. Ainosta oikealle  seisoo  3-vuotias pikkusisko Saimi Tsukimi ja vasemmalla puolella on Ainon näkymätön ystävä, joka on aina hänen mukanaan leikeissä.

Talon oikealla puolella heiluu iso Grandma, eli minä, kaksi pienempää hahmoa ovat ilmeisesti meidät pojat. Edessä makailee aikoinaan kuollut mäyräkoiramme Lissu ja talon edessä seisovat minun näkymättömät ystäväni, uros ja naarasleijona.

Aino kertoi omasta näkymättömästä ystävästään, se on tyttö ja oikein mukava. Aino ymmärsi  että näkymättömät leijonani nuolevat jalkapohjiani jos minulla on kuumetta.  Kerroin Ainolle että urosleijona kulkee aina oikealla puolellani, ja kun nostan käden, se työntää ison päänsä kainaloon ja  juttelee minulle. Naaras ei puhu koskaan mitään, se kulkee noin pari metriä edellä, valppaana ja vaarallisena. Illalla makuuhuoneessa uros köllähtää milloin mihinkin nuolemaan hännänalustaan. Naaras lepää jalkopäässä, raskas kuono voimakkaiden tassujen päällä.  Joskus se on vähän pelottava. Aino sanoi: Minä osasin piirtää sun näkymättömät ystävät vaikkei niitä näy.

Saimi Tsukimi piirsi muotokuvan Grandmasta, se on tällainen:

Taidan laittaa tämän uuteen käyntikorttiini.