Selässä sinisen hirven – matkailua menneissä ajoissa

Olen hakenut tietoa vanhoista ajoista ja kirjoittanut erilaisia tekstejä, muun muassa Matkailuyrittäjän Maamme-kirjan (2005, Edita), Satu meni saunaan (2008 Haaga-Helia) ja viime talvena kokosin Kulttuuritietoa matkailuammattilaisille -työnimellä Haaga-Helian projektiin verkkoaineiston, jota parhaillaan toimittelen julkaisukuntoon. Ainakin verkkoon se tulee, ehkä sen joku voisi kustantaakin.

Tässä alla vähän juttua, johon sain innoitteen eiliseltä kävelyopastukselta, jossa vein ryhmäni Kansallismuseon aulaan ja kerroin siellä Suomi-tarinaa asiakkailleni. Jaan muutamia juttuja teille varhaishistoriasta kiinnostuneille:

Karhu

Pohjoisessa asuneiden ihmisten elämä perustui sopuun ankaran luonnon, eläinten ja niiden henkien kanssa. Arktiset kansat asuivat pohjoisen taivaan, Ison Karhun tähdistön eli Otavan alla. Arktis tarkoittaa kreikan kielellä pohjoista, tuntematonta, pimeää ja kylmää aluetta. Arctos on myös karhun latinalaisessa nimessä Ursus arctos. Karhu on ollut keskeinen jumaluus Suomen muinaisina aikoina. ( Asiakas kysyi onko se jääkarhu…)

”Karhusta tunnetaan Suomessa parisataa nimeä, joista mikään ei ole sen ”huutonimi”, karhu ”( Pentikäinen, 2005). Karhun pelottavat jäljet, kun se oli käynyt asioillaan ihmisten alueilla, ilmaistiin sanomalla, että metsä on liikkunut. Ihmisen metsäonnen takasi kunnioitus metsää kohtaan ja kunnioittava suhtautuminen varmisti riistan riittävyyden. Ihminen otti vain osansa saaliista. Nykyisin karhun huutonimi esiintyy myös verokarhun nimessä, joka vie osansa tulosta ja maksamattomia laskuja karhutaan takaisin velalliselta.

Metsän vahvimman olennon kaataminen oli riitti, jossa miesten kunto ja taitavuus testattiin. Karhun siitinluu,  käpälät ja hampaat olivat tärkeitä taikaesineitä Suomessa vielä 1800-1900-luvun vaihteessakin, vaikka ne olivat syntiä. Taikakalut ripustettiin rekeen tai hevosen suitsiin. Kun karhu oli kaadettu, sille järjestettiin peijaiset, jotka olivat samalla karhun häät. Karhu oli peijaisten kunniavieras, sille laulettiin ylistystä ja lepytyslauluja ja sille annettiin morsian. Karhun kallo ripustettiin juhlien päätteeksi korkeaan petäjään, jotta sillä siitä olisi lyhyt matka syntymäsijoilleen taivaalle, ”Otavaisen olkapäille, taivaan tähtien sekahan”, Isoksi Karhuksi, josta se taas palaisi uudesityntyneenä takaisin maan pinnalle.

Karhua kutsuttiin kohteliaasti myös Tapioksi, metsän kuninkaaksi. Tapio oli metsä, kuningas, jolla oli oma hovinsa, emäntä ja tyttäret. Vaikka karhu on ollut suomalaisten pyhin eläin, Suomen kalliomaalauksissa ei esiinny karhun kuvia. Karhun kuvaamista pidettiin epäpyhänä ja sitä kuvattiin mieluummin varmuuden vuoksi vain sanallisesti. Luonnossa säilyneitä kalliomaalauksia esitellään matkailijoille eri puolilla Suomea, samalla, kun niitä yritetään varjella tuhoutumiselta. Kalliopiirroksista on upea kirja: Kivikäs Pekka: Kalliomaalaukset, muinainen kuva-arkisto (Atena 1995).

Suomen kansallismuseossa on laajin Suomen esihistoriasta kertova arkeologinen kokoelma. Esihistoriaa on tutkittu kaivauslöydösten, kalliomaalausten ja sanallisen perinnön kautta. Vanhoja asuma-alueita on löytynyt eri puolilta Suomea ja lisää löytöjä tehdään jatkuvasti. Museovirastolla ei ole  kuitenkaan varaa kaivauksiin, kuin muutamissa kohteissa vuosittain. Amatööreillä ei ole lupaa omiin kaivauksiin, muinaisia asuinpaikkoja tai kalmistoja ei saa itse tutkia ja löytyineistä kalliopiirroksista pitää ilmoittaa museoammattilaisille. Muinaismuistolain mukaan yli sata vuotta vanhat maasta löytyneet esineet, joiden omistajaa ei tiedetä, kuuluvat valtiolle. Suomella on siis pitkä historia!

Viestiä esi-isille ja jumalille

Kuvassa on kuppikivi Kansallismuseon aulassa. Kuppikiveen muinaiset ihmiset ovat tuntemattomalla työtavalla kaivaneet kuoppia pyhiä toimituksia varten. Kuppikiviä on löydetty varsinkin Hämeestä muutamia satoja ja niiden arvellaan olleen rautakauden ihmisten uhrauspaikkoja. Kivessä oleviin kuppeihin vietiin viljanjyviä, maitoa ja marjoja, joista yliseen lähteneet vainajain henget kävivät ne hakemassa ravinnokseen ja antoivat vastapalvelukseksi onnea toimeentulon hankintaan. Kivien reikiin voitiin myös panna kipuja, huolia ja murheita. Kuppeihin kerääntyneellä sadevedellä oli parantavia vaikutuksia.

Kuvassa näkyy myös kansallismuseon lattiaa, joka kertoo geologisesta historiasta. Lattian basaltissa on fossiileja, jotka ovat olleet muinaisia merieläimiä. Lattioiden kiveys on tuotu Virosta.

Kalevala

Kansallismuseon aulassa Akseli Gallen-Kallelan maalamat Kalevala-aiheiset freskot ovat kaikkien nähtävillä. Gallen-Kallela maalasi kuvat vuonna 1900 Pariisin Maailmankäyttelyn Suomen paviljongissa olleiden maalaustensa mukaisesti.

Suomessa on paljon jälkiä rautakaudesta. Kalevalan tarinoista pääosa on kerätty vienankarjalaisilta laulajilta ennen 1800-luvun puoliväliä. Eepoksesta on tehty osa suomalaista identiteettiä. Kalevala kertoo ajasta, joka valtakulttuurina päättyi lähes tuhat vuotta sitten, mutta tarusto säilyi laulettuna kansanperinteenä.

Kalevalaiset tarinat on aarteisto, jota voisi hyödyntää paljon enemmän Suomen matkailun kehittämisessä, markkinoinnissa, tuotteistamisessa ja opastuksessa.  Kaikkea ei tarvitse osata ja kertoa, mutta mukaansa tempaavia kertomuksia on paljon.

Kalevalan estetiikasta Suomi-tuote voisi saada erottuvuutta ja huomioarvoa kampanjoiden ja brandien rakentamiseen. Mallia voisi ottaa esimerkiksi Egyptin, Kreikan tai Rooman historian ja kulttuurin käytöstä matkailun raaka-aineena. Suomalainen sauna on yhtä vanha keksintö kuin Egyptin pyramidit ja saunan ja Luojan avulla Väinämöinen parantaa Pohjan akan Kalevalaan lähettämät ilkeät ja tappavat taudit .

Silloin vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
läksi päitä päästämähän,
henkiä lunastamahan,
läksi Tuonelle sotahan,
kera tauin tappelohon.

Saattoi saunan lämpimäksi,
kivet löylyn lyötäväksi
puuhu’illa puhtahilla,
ve’en tuomilla haloilla.
Vei on vettä verhossansa,
kantoi vastat varjossansa,
hauteli haluiset vastat,
satalatvat lauhutteli.

“ On arveltu, että Suomenlahden tuntumassa asuneiden kantasuomalaisten kulttuurissa tapahtui suuri murros n. 2500-3000 sitten. Sen tuloksena syntyi omaperäinen laulumuoto, jolle oli ominaista säkeen alkusoinnullisuus ja kerto sekä säkeistöttömyys.” Lähde: http://www.finlit.fi/kalevala/index.php?m=11&s=38&l=1

Kalevala on käännetty kuudellekymmenelle eri kielelle.

Kalevala ei ole vain tekstiä, jonka Lönnrot kokosi 1800-luvun puolivälissä. Kalevalaisessa perinteessä on paljon muitakin tekstejä ja sen ilmentymiä on taltioitu suullisesta kansanperinteestä, rakennuksista ja käsitöistä. Kalevalassa on myös henkeä, jota käytettiin kansallisuusajatuksen syntyvaiheissa ja joka erottaa suomalaiset muista kulttuureista.

Kalevala antaa kehyksiä, mukautuu, fragmentoituu, venyy ja paukkuu monenlaisiin tarkoituksiin. Kalevala ei ole saamelaisuuden matkailullisen hyödyntämisen lailla perinteen riistoa. vaan kalevalaan kaikilla suomalaisilla on tekijänoikeus. Lönnrotin Kalevala on vain yksi kokoelma. Kalevala tulee idästä, mutta myös läntiset suomalaiset ja savolaisetkin ovat omaksuneet sen ja kääntäneet omalle kielelleen:

”Vaka vanha Väenämöene

oeva´ uatokse´ esitti:

”Mitä arvelet, Ilimarj,

eekö tästä ennätettäsj

oevan Sammo´ osingoelle,

kirjokantta karhuvammaa!”

(Kalevala savon kielellä. Kiäntännä Matti Lehmonen,1999.)

Kalevalan sisältö on suomalainen ja samalla se on universaali, kuten muutkin suuret maailmaneepokset, osa ihmiskunnan yritystä ymmärtää ”kaikkea”.

Kalevalassa on maailman synty; sotka, suora lintu, etsii pesäpaikkaa rannatoman alkumeren yllä ja hoksaa Väinöä kohdussaan kantavan Ilmattaren polven veden pinnan yläpuolelta. Se rakentaa polvelle pesänsä ja munii kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen. Kun munien hautominen alkaa kuumottaa liikaa Ilmattaren polvea, sinkoaa hän ne pimeään avaruuteen ja maailman ainekset syntyvät. Ilmatar järjestää uuden materian maailmankaikkeudeksi. Väinämöinen, joka on tietäjä, loitsija ja laulaja, syntyy viimein Ilmattaresta kolmenkymmenen vuoden ikäisenä alkumereen.

Kuva: Lemminkäinen elottomana Tuonelan joella. Akseli Gallen-Kallelan maalaus kuuluu Serlachiuksen kokoelmiin.

Kalevalassa on sankareita, epäonnistujia, Kullervon raivoa ja häpeää, Lemminkäisen levottomuutta, väkivaltaa; kaikki teemat ovat edelleen ajankohtaisia, jokapäiväisiä uutisia.

Ahkerat naiset, nuoret neiet, huolta kantavat ja surevat äidit ja naistietäjä Louhi ovat suomalaisten naisten arkkityyppejä.

Rakkaus, kosioretket, naiminen, pettäminen, kaipaus ja hylkääminen on Kalevalassa kuvattuna siten kuin ihmiset kokevat ne kaikkialla edelleen.

Kuva: Pohjoisen ihmiset palvovat seitaa, taivaankappaleita ja luontoa. Olaus Magnuksen kuvitusta kirjaan Pohjoisten kansojen elämää.

Jumaluudet, metsä ja metsänhaltijat, eläimet ja pyynti, vedet, vesien haltijat ja kalastus selittävät luonnon järjestystä ja ihmisen osaa siinä. Harras, mutta luonteva suhtautuminen metsään ja vesiin on osa  suomalaista ihmistä. Suomalainen pyytää saalista, ei tapa, vaan metsästää. ”Tapio pui riihtänsä” toteaa suomalaismies kollegiaalisesti Metsän isännästä, kun kevätpuhuri karistelee puiden siemeniä hangille. Kohtalo on se osa saaliista, joka kullekin metsämiehelle kuuluu.

Terva, rauta, Pohjola, Sampo, ryöstöretket, osaaminen ja käden taidot, ovat nykytalouden kielellä kansallisvarallisuutta, vientikauppaa, kilpailukykyä ja markkinataloutta.

Matka, talvi, tähtitaivas, kuolema, selittävät elämän ja kuoleman mysteeriä, tulkitsevat samaa todellisuutta, jota ihmiset kautta aikojen ovat eläneet. Lemminkäisen äiti Tuonelan joella puhuttelee kaikkien kulttuurien äitejä. Kalevalassa juodaan ja juhlitaan, kärsitään ja koetaan.

” Ikivanha kalevalainen traditio on kuitenkin elänyt valtakulttuurin pinnan alla ihmisten sielunelämässä. Todellista undergroundia siis!”  sanoo Timo Heikkilä kirjassaan Kalevalan metafysiikka ja fysiikka (1999).

Nykysuomalaisten kuvastossa Kalevala avautuu Gallen-Kallelan kansallisina ikoneina, tunnelma kuuluu Sibelius-monumentilla Karelia-sarjan sävelissä.

Kalevalaa on tutkittu paljon ja siitä riittää materiaalia uusiin, modernia ihmistä kiinnostaviin tulkintoihin.  Juhlavuonna 1999 taiteilija Hannu Väisänen kuvitti Kalevalan uudestaan.

Mauri Kunnas piirsi Koirien Kalevalan, jota on julkaistu useilla kielillä. Koirien Kalevala on suosittu matkamuisto ja tuliainen ulkomaille. Kalevala Koru tuottaa modernien taiteilijoiden töitä, jotka pohjautuvat Kalevalan rautakautiseen estetiikkaan. Esihistorialliset löydökset antavat inspiraatiota nuorten suunittelijoiden uusille töille. Värttinä on tuottanut, kansainvälistä musiikkia itäisestä ja suomalaisesta perinteestä.

Timo Heikkilä kommentoi kirjassaan Kalevalaa ja nykyistä tietoyhteiskuntaa: ”…binäärijärjestelmässä näyttäytyy ainoastaan joko-tai tietoa, sillä tietokoneessa tietoa käsitellään nollina ja ykkösinä…Tällöin bitti 0 vastaa sähköistä tilaa ”virta pois” ja bitti 1 tilaa ”virta päällä”. On-Off-kytkentöjen lisäksi ei ole kolmatta vaihtoehtoa. Tällainen tapa katsoa ja tulkita todellisuutta on aivan vieras muinaissuomalaiselle tietoteorialle ja siksi joku kalevalainen tietäjä luultavasti suhtautuisi siihen varsin kriittisesti pitäen sitä lähinnä todellisuutta vääristävänä asetelmana.” Tässä on mielestäni paljon järkeä.

Kalevalan runoja ja materiaalia on kerätty yli 8000 laulujen taitajalta, ainoastaan virolaisilla on vastaava kulttuuriaarre kerättynä noilta ajoilta.

 

Missä on Väinämöisen hauta?

Saksalaisia matkailijoita kuljettava linja-auto kulki maaliskuisessa lumisateessa Mikkelin ja Kouvolan välisellä tiellä vuonna 2000. Matkailijat olivat  kuunnelleet oppaan kertomuksia Kalevalasta matka aikana. Ainoat nähtävyydet olivat hirvivaara-merkit ja säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan sijaitsevat bussipysäkit. Matkailijat olivat pettyneitä, kun eivät nähneet yhtään hirveä ja he ihmettelivät pysäkkejä, koska tiellä ei näkynyt busseja eikä pysäkeillä matkustajiakaan. ”Missä on Väinämöisen hauta?” kysyi sakasalaismies oppaalta.

Kalevala on kulttuuria, joka elää näkyvänä ja näkymättömänä suomalaisissa ihmisissä, rakennuksissa, ruokakulttuurissa, musiikissa, taiteissa ja kalenterissa. Kalevala on kirjoitettuna, ”kirjuutettuna” ja kirjottuna kankaisiin Itä-Suomessa ja ja se kuuluu karjalaisten haastamassa kielessä. ”Karjalainen itkee ja iloitsee, nauraa ja natisee ja aina sillä on kaihomieli, iankaikkinen ikävä,” sanoo Saimi Talvivaara, joka opastaa Runonlaulajan pirtillä Ilomantsissa ( Välihinen, 1999).

Perinteet jatkuvat uusina lauluina ajattomista aiheista, esimerkiksi sähkökanteleen uutena, merkillisenä sointina. Väinämöistä ei ole vielä haudattu.

Kalevalaa on yritetty tuotteistaa eri puolilla Suomea eri aikoina rakentamalla Kalevala-kyliä ja teemoihin perustuvia ohjelmapalveluja.  Kalevala on yhdistetty karjalaiseen kulttuuriperinteeseen. Itä-Suomi on eniten käyttänyt Kalevalaa ja muita itäisiä aineksia matkailua rakentaessaan.

Kuhmon Kalevalakylä ja Juminkeko sekä Pohjois-Karjalan Runon ja rajantien karjalaiset kohteet välittävät matkailijoille Kalevala-kulttuuria. Juminkeko-sanan merkitystä ei tiedetä. Kalevalassa sanotaan: ”Kiertää päivän, kiertää kuun, vaan ei kierrä juminkekoa”. Oletetaan että juminkeko on nimi maailmankaikkeudelle.

Tässä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran linkki, jossa Kalevalan uskomattomat tarinat lyhennettyinä ja kukin kohta on vielä erikseen linkitetty kyseisiin runoihin. http://www.finlit.fi/kalevala/index.php?m=1&l=1. Lönnrot jätti Kalevalan ulkopuolelle paljon ”sopimatonta” aineistoa. Tätä ronskimpaa tekstiä voi vapaasti hakea myös SKS:n sivuilta.

Suomalaisen kirjallisuuden seura pitää yllä kalenteria Härkäviikoista veteraanipäivään, sieltä voi käydä katsomassa tärkeät vuodenkierron päivät ja tarkistaa millaisia ennusmerkkejä päiviin sisältyy.

Esimerkiksi 24.2. Matin päivänä: ”Tullaan toimeen luonnonvalolla. Maassa pälvipaikkoja. Tuisku enteilee lisää tuiskuja, karhu kääntää kylkeä. Työ- ja torkkumiskieltoja.

http://www.finlit.fi/tietopalvelu/juhlat/paasiainen/kausi.htm

Matti Sarmelan Perinneatlas tietää kaiken – 580 sivua ilmaista sivistystä pdf-muodossa: http://www.kolumbus.fi/matti.sarmela/Suomen%20perinneatlas.pdf.

Minulle tärkeimpiä kirjoja ovat olleet Veijo Meren kirjoittamat historiakertomukset. Veijo Meri arvelee pohjoisten eeposten synnystä (hän on kääntänyt myös islantilaisten saagat), ettei ruotsalaisilla ole kirjoitettua tarustoa, koska he pystyttivät riimukiviä viikinkiretkillä kuolleiden muistoksi, liittäen nimet ihmisen aikaansaannoksiin ja työn tulokseen. Suomalaisilla ei ollut ikuistamisen tarvetta, koska suomalaisille ”Aika ei ollut peräkkäisiä hetkiä niin kuin kulkijalle vaihtuvat maisemat, vaan yhtä tätä hetkeä, niin kuin maailmakin on yksi ja sama. He kai tajusivat elävänsä ikuisuudessa.” Veijo Meri, 1993.

Suomalaisten tarusto siirtyi laulettuna ja sanailtuna sukupolvilta toisille, muistot muistissa.

Kuva: Sipoon keskiaikaisen kirkon holvausta.

Tässä Meren summaus Suomen historiasta:

”Esihistorialliset kiviaseet ja roomalaiset rahat ja Turun kaupungista löytynyt roomalainen viinikauha, ja vanhat herraskartanot ja kolme historiallista linnaa, kuusikymmentä keskiaikaista kivikirkkoa ja niiden puiset pyhät esineet ja Hattulan ja Lohjan seinämaalaukset, talonpoikaismestarien rakentamat luterilaiset puukirkot, Klemetin kolme hyvää kansansävelmää, venäläiset ikonit, vanhat ja uudet ryijyt ja taideteollisuuden tuotteet, Alvar Aallon ulkomaiset ja

kotimaiset rakennukset, Sibeliuksen seitsemän sinfoniaa ja kahdeksas sinfonia, sata vuotta suomalaista kirjallisuutta ja kansanrunot, siinä kansalliset aarteet, jotka ovat historian suojeluksessa ja kertovat, että täällä oli kansa, joka on tehnyt velkaa ja maksanut velkansa takaisin viimeistä

penniä myöten, kuten Mannerheim, viimeinen suuren tyylin eurooppalainen sanoi päiväkäskyssään toisen vapaussodan päätyttyä….Tulevaisuudestamme on meillä takeena vain menneisyytemme. Se ei lupaa kovin suuria tapahtumia, mutta minkä se lupaa, sen se on osoittanut näissä olosuhteissa mahdolliseksi.”  Veijo Meri: Itsenäisyys

Aleksis Stenvallin elämä, tutkielma, 1973,
Kuviteltu kuolema, esseitä, 1974,
Toinen sydän, runoja, 1978
Goethen tammi,  esseitä, 1978
Tuusulan rantatie, tutkielma, 1981
Sanojen synty, etymologinen sanakirja, 1982
Elon saarel tääl, Aleksis Kiven taustoja, 1984
Julma prinsessa ja kosijat, esseet 1961−1986, 1986,
C. G. Mannerheim − Suomen Marsalkka, 1988
Tätä mieltä, esseitä ja monologeja, 1989
Maassa taivaan saranat − Suomalaisten historia vuoteen 1814, 1993
Huonot tiet, hyvät hevoset − Suomen suuriruhtinaskunta vuoteen 1870, 1994
Ei tule vaivatta vapaus − Suomi 1870−1920, 1995
Suurta olla pieni kansa − Itsenäinen Suomi 1920−1940, 1996
Pohjantähden alla, kirjoituksia Suomen historiasta, 1999

Mainokset